Aina silloin tällöin runoilijana parhaiten tunnettu Markku Into saa päähänsä kirjoittaa romaanin – ja hyvä niin. Uutuus Outo kumi iskee tavattoman jämäkästi. Lyhyehkössä mutta sitäkin sitkeämmässä ihmismielen sisäisessä on the road -tarinassa ei ole kysymys mistään ja kuitenkin paljosta. Puhtoinen ja uusasiallinen kotimaisen proosan tila-autonvarma perinne saa kyytiä, kun herrojen Sahanpuru, Rautaruukki ja Stonesoft (ja vähän muidenkin) edesottamukset riehakkaan ruhjaantuneessa turkulaisesa maailmassa ryntäävät lukijan mieleen lupaa kyselemättä. Kyse on kyllä reaalimaailmasta, mutta siinä on outo twist, joka saa näkemään arjenkin uudessa valossa. Kerronta on muutenkin jouhevaa ja rivakasti nelistävää. Pieni ja ärhäkkä otus, kotimaisen romaanin friikki muotovalio.
(Ville-Juhani Sutinen, Turun Sanomat)

Markku Innon romaani Outo kumi on venyvän verbaliikan sävyttämä odysseia miehen haihtuviin unelmiin. Dadaismi imitoi elämän älyttömyyksiä ja epäloogisuuksia hauskalla tavalla. Sitä tekee Intokin uudessa romaanissaan. Outo kumi on toisenlainen satiirinen romaani, kielellisesti intomielinen, sisällöllisesti anarkistinen.
(Hannu Waarala, Keskisuomalainen)

Outo kumi manifestoi absurdiksi muuttuneen maailman, jossa todellisuus pakenee tiedotusvälineiden suosiollisella avustuksella. Karusellikyytiä riittää, sillä rakenneratkaisunsa mukaan kirjailija kuvaa mielisairasta maailmaa kurimuksen keskuspyörteestä.
(Suonna Kononen, Karjalainen)

Outo kumi, omituinen ja kaunis pieni proosateos, todistaa Innon näkemyksen vihdoin valmistuneen. Ennen kaikkea Into on dadaisti, joka avaa tunnettuun todellisuuteen toisen näkökulman, ja ehdottomasti hauskemman. Outo kumi kerää esteettisen voimansa täysin yllättävistä leikkauksista ja rinnastuksista. Markku Innolle kieli on puintikypsää halmetta ja Outo kumi tuon sadonkorjuun parasta viljaa.
(Tommi Aitio, Kauppalehti)

Kuten Innon runoissa, kieli etsii, mutta myös löytää. Asetelmallisuuden ja toiminnan tai toimimattomuuden vastapainona toimivat [henkilö]kolmikon tajunnanvirrat, bluesit ja tuokiokuvat, jotka kuorivat esiin kunkin olemassaolon ydintä. Hienoja lauseita, kiteytyksiä ja oivalluksia riittää, pisimmät, useampisivuiset tajunnanvirtakohtaukset on toteutettu yhdellä virkkeellä. Romaani kulkee runon, proosarunon ja proosan välimaastossa.
(Joni Pyysalo, Suomen Kuvalehti)