Markku Innon sarjallisen uutuusteoksen runot ovat kuin sammutetun television ruutuun heijastettuja diakuvia. Tekijänsä kahdestoista kokoelma Potero on metsästä kaupunkiin autonlavalla matkustanut puolivilli hirvi, joka ui Aurajokea ylävirtaan ja laulaa epävireistä aariaansa kaupungille.

Jo teoksen aloittavat lainaukset ovat kuvaavia Innon runoudelle: liikutaan tarkoituksellisen ristiriitaisella tasolla ja peräänantamattomalla asenteella Hörderlinin kautta Rammsteiniin, ja kuin synteesinä William Carlos Williamsiin. Innon ääni on kuitenkin rosoisesti oma, ja selvästi tarkentunut edeltäneen kokoelman Hyvä yö epämääräisistä metafyysisistä henkimaailmoista. Toisinaan runoilijan häiriötila osuu tarkan kulttuurikriittisesti todellisuuteen, toisinaan vain potkaisee Pekka Kejosen tapaan hömppätoimittajaa nivusiin. Runo on olemukseltaan keskiluokkaisen turtumuksen kritiikkiä, marginaalin vetämistä puukolla asuntolainapaperiin. Teoksen edetessä löytyy enemmän Innolle tuttua Turun laitapuolen romantiikkaa ja itsen analyysia. Vanheneva minä kirjoittaa samalla myös maailman sairauskertomusta. Omat ja muiden muistot välähtävät nostalgisina kuvina, teoksen lopussa pakinamaisena tarinointina. Aina palataan kuitenkin tähän päivään, karnevaalin kauhuun, jossa ”puhe tunteen sukupuutosta on tv-luvan varassa”.Into tuntuu löytäneen varsinkin teoksen alkuosassa aivan uudenlaisen, omaperäisen ja toimivan lauseen.  Poterosta viskotaan myös kollaasinomaista, kirveellä pilkottua runoa, joka toimii kuin tauti. Surrealistinen maailman monitorin potkaiseminen nurin sekoittaa äänet tyylikkääksi kimpuksi. Vaikka runodiasarjassa on heikompiakin otoksia, jää kokonaisuudesta merkittävän outo, kaunis olo. Projektorin pinnassa kulkee omaperäinen särö, joka leimaa jokaisen sen kautta heijastetun kuvan. Runoilijan tärkeä tehtävä on ottaa tiedostava vastuu itsestään ja maailmasta, luoda vaihtoehtoja. Toivotaan siis, että Innon ennustuksen tapaan ”hapertuu kemikaalikaupan rietas markiisi”.

(Ville-Juhani Sutinen, Turun Sanomat)