Kolmannessa kokoelmassaan Henry Lehtonen yhdistelee entistäkin laittamattomammin lapsuudenmuisteluksia ja lakonisia ajankuvia. Etenkin hyödyntäessään kokemuksiaan kirjanpitäjänä hän onnistuu luomaan runoutta, jolle on turha hakea vertauskohtia nykylyriikasta. Lehtonen on kirjoittajana hieman samaan tapaan hauskanvakava kuin Kari Hotakainen: mitä lakonisempi, sitä parempi. Törkeän epälyyrisissä runoissa ”Havaintoja Malesian GP:n formulamatkalta” ja ”Profeetallista budjetointia” hän tekee ihmeitä: taikoo elävää käyttörunoutta formuloista ja arkisesta penninpyörityksestä.

(Tuomo Karhu, Turun Sanomat)

Lehtosen kokoelma on helppolukuinen, muttei heppoinen. Rihmastomaisen rakenteensa vuoksi se pitää lukijaa otteessaan. Teoksen ytimenä ovat yksittäiset, nimetyt runot tai runosarjat, mutta niiden lomaan on ripoteltu muutaman säkeen mittaisia aforistisia runoja, yksi proosaruno sekä niksisarja ja "sarja näennäisiä totuuksia". Lehtonen palkitsee lukijansa nokkelilla oivalluksillaan.
(Piia Leppä, Vapaalippu)

Lehtonen kirjoittaa hirtehistä runoa, hänen laskukoneensa merkki voisi olla Burroughs, tai hän voisi olla yksi Pessoan kirjoittajanimistä, joka on kanittanut heittomerkkinsä. Vieraantuneesta nuoresta runoilijasta tulee vieraantunut vajaa kolmekymppinen kirjanpitäjä, josta on tullut kunnon kansalainen ja vielä siisti, joka ei kaikesta huolimatta ja juuri siitä syystä viihdy asetettujen raamiensa sisällä. Arvoituksellisen hitaasti lukija havaitsee olevansa aivan yhtä koomillistraaginen hahmo kuin Henry Lehtonen. Kutkuttava havainto!
(J. K. Ihalainen, Kirjo)