Korhosen tyyliä voi kuvailla kauneushakuiseksi ja hiukan romanttiseksi. Mutta jos Korhosen romaanin asetelmaa miettii tarkemmin, alta paljastuu moraalisempia kysymyksiä. Ensiksikin, kun tytöt pannaan yksitellen pakettiin, he muuttuvat stereotypioiksi. Paino kertomuksessa siirtyy huomaamatta päähenkilön tunneskaalaan. Siinä mielessä Korhosen kirja on tuntehikkaamman miesproosan airut. Suurempi asia välähtää kirjan lopussa… Riku Korhonen on kirjoittanut salaa kehitysromaanin, pienen haikean moraliteetin.
(Matti Mäkelä, Helsingin Sanomat)

Tässä onkin kokoelman hieno pointti: koska nuoret naiset ovat niin ylimaallisen ihania, täynnä loistavaa ”tyttövaloa”, ei heistä voi kertoa realismin keinoin vaan nimenomaisesti fantasiaan kääntyen. Korhonen fabuloi kokoelmassaan fantastisesti, irrottelee ilmeikkäästi. Hänen lauseensa kulkee aiempaakin taitavammin, hienosti, ja kokoelman lukemisen ilo syntyy nimenomaan tästä kielen taitavuudesta, ilmaisun voimasta.
(Kaisa Kurikka, Turun Sanomat)

Haikeuden takana kukkii huumori. Riku Korhosen aiemmista teoksista tuttuun tapaan se on sarkastista ja kerronnan yksityiskohdista kumpuavaa.
(Salla Seuri, Uusi Suomi)

Riku Korhosta ei voi ainakaan rohkeuden puutteesta syyttää! Mies heittätyy herkäksi ja marssittaa etemme elämnsä tytöt ja rakkaudet lastentarhasta lähtien aikuisiän epäonnisiin avoliittoihin asti. Tyyliharjoitelma toimii, sillä parhaissa tarinoissa mennään reilusti absurdin huumorin puolelle.
(MeNaiset)