Kertomus vakuuttaa elämäntyylin, järjestökulttuurin ja perheen kuvillaan, ja valottaa pätevästi monia motiiveja, joiden viemänä isohko siivu 50-luvulla syntyneitä koulu- ja yliopistonuoria marssi – niin kauan kuin marssi. Yksittäisenä havaintona nousee esiin, kuinka kummallisen vahva kytkentä ja lyhyt polku oli joidenkin progefanien – siis musiikinkuuntelun! – ja sinipaitajengin välillä. Ja kuinka äkkiä järeäkin kultturikritiikki tylsyi tekosiveäksi pikkuporvarillisuudeksi. Aivan heti ei muistu toista romaania, jossa olisi liu'uteltu aikakausien väliä näin luontevasti. Jansson osaa siirtyä kesken lauseen nykyhetkestä 1970-luvulle ja takaisin, tai 1980-luvulle ja takaisin – tekstin hengittäessä vaivatta. Elastisuus keventää teoksen rakennetta ja luentaa. Henrik Jansson ei jaa vastauksia, mutta on erinomaista, että hänen varteenotettavasti kyselevä, freesi romaaninsa on suomennettu näinkin pian. Mikko Laaksonen kääntää luotettavasti ja notkeasti.
(Veli-Pekka Leppänen, Helsingin Sanomat)

Tämä on herkkä nuoruuskuvaus siinä missä poliittinen muistelma. 70-luvun nuorison poliittiset jaot, joista suuri enemmistö piittasi vain vähän, lienevätkin toissijaisia yhteiskulttuurin energiaan nähden. Henrikin minäkerronnan rakenne on monitasoisen taidokas. Kieli ei kuitenkaan läkähdy konstikkaaksi tai liian vaikeaksi. Itsekritiikistä tulee näisä kasvukivuissa tiukempaa kuin konsanaan politiikassa. Romaani on yleispätevä kasvukertomus, joka menneisyyden vuoksi taittuu poikkeuksellisessa prismassa.
(Juhani Ruotsalo, Uutispäivä Demari)