|
|
|
Elintapoihinsa nähden Bukowski jaksoi suhteellisen pitkään. Tämä ihme on keskeinen teema päiväkirjamaisessa teoksessa Lounaalla. Eletään 1990-luvun alkua ja Macintosh-tietokoneen hankkinut Bukowski kertoilee Kustantajansa pyynnöstä ja muiden hankkeidensa lomassa päiviensä kulusta. "Päiväkirjoihin asioitaan töhertävät ihmiset ovat runkkareita. Minä teen tätä kirjaa vain siksi, että minulta pyydettiin tätä, en ole aito runkkari, se tieto helpottaa tämän kirjoittamista. Annan tekstin ryöpytä kuin jyrkännettä valuvan kuuman sonnan", Bukowski kirjoittaa toiveikkaasti.
Raihnainen kirjailija toteaa toistuvasti, että hänen olisi pitänyt kuolla jo kymmeniä vuosia sitten. Toisaalta kirjoittaminen sujuu helpommin kuin koskaan ja ajoittain elämäkin maistuu. Päivät kirjailija tuhlaa hevoskilpailuissa, yöt kuluvat tietokoneen ja klassisen musiikin parissa. Ajoittain ryypätään.
Lounaalla on niitä kirjoja, jotka aluksi tuntuvat tylsältä jorinalta. Silti siinä on kummaa imua. Bukowskin käsitykset maailmasta ja ihmisistä ovat yhtä huteria kuin kenen tahansa, mutta havainnoinnin ja tiivistämisen taidot ovat tallella. Kirjailija osaa ammattinsa. "Luettuasi tietyn määrän kunnollista kirjallisuutta, et löydä sitä lisää. Meidän on kirjoitettava se itse."
Kirjan lopulla Bukowski on enää noin vuoden päässä kuolemastaan ja tuntee voimiensa ehtyvän. Sanoja ei synny entiseen malliin, mutta asenne on kohdallaan. "Ajat olivat paremmat kun olin nuori ja etsin tietäni. Kuljeksin öisillä kaduilla etsien, etsien... tappelin, katselin... en löytänyt mitään, mutta näyttämön totaalinen mitättömyys ei lannistanut minua." Bukowskin seurassa tyhjyyttä ei tarvitse pelätä.
Robert Crumbin kirjailijan kuoleman jälkeen tekemä, eleetön kuvitus myötäilee onnistuneesti tekstin tunnelmia.
(Erik Ahonen, Aamulehti)
|
|
 |
|
|
