Arvostelut Amerikan matadori

Jos on mieltynyt Amerikan hulttiopojan Charles Bukowskin romaaneihin ja laitapuolen kaupungin näkökulmasta katsottuun huumoriin ei Amerikan matadorikaan petä lukijaansa. Amerikan kirjallisuushistorian oudon, oman tien kulkijan, Bukowskin runoja kosteilta vuosilta 1969–1974 on koottu Amerikan matadori-nimisen teoksen alle. Lähinnä ne kertovat rakkaudesta, likaisen miehen myrskyisästä suhteesta runoilija-kuvanveistäjä-yksinhuoltajaäitiin. Ne kuvaavat Amerikan unelmakaupunkien, joissa kaikki on mahdollista ja onni odottaa etsijää, toista puolta. Bukowskin runojen tyyli on Bukowskin romaanien tyyli. Kaikki levitetään lukijan eteen, kainostelematta, suoraan, ilman sen suurempia korulauseita. Hänen tyylinsä lumoaa ja hätkähdyttää, se kertoo mitä on olla Bukowski, rakastettu ja vihattu kirjailija, joka vastentahtoisesti joutuu pitämään luentoja yliopistoissa. Palvottu runoilija, jolta monet aloittelijat pyytävät neuvoja ja jolla ei ole avaimia kaikkiin oviin. Silti hän tuntuu pääsevän kaikkialle. Mitä on elää, juoda, rakastaa, joka päivä, tunteella ja täysillä. Vanhentuva mies, joka haluaa elää ja joka elää, mutta joka tuntee että hän ei ehkä eläkään tarpeeksi. Lukijalle muodostuneessa kuvassa hän tosin elää ehkä liikaakin. Bukowskin runoihin on helppo samaistua. Ne kertovat tavallisista ihmisistä tai vieläkin tavallisemmista. Ne irvailevat, ovat täynnä huumoria, leikkivät ajatuksilla, niissä on pilkahdus politiikkaakin, ne ovat kaikin puolin vakavia rakkaudessaan ja kurjuudessaan. Kun ihminen katsoo ikkunasta, mitä hän näkee; puolityhjän kadun, jolla kävelee jakkupukuinen nainen ja ohittaa resuisen miehen. Mitä näkee Bukowski? Hän näkee runon. (Tiina Laine, Warkauden Lehti) Amerikan matadori on tulkittu suomeksi aidosti eläytyen. Bukowskin rivit putoilevat yhtä vaivattomasti kuin olut ja viski solahtavat kurkusta. Valikoima edustaa 1960- ja 1970-luvun taitetta. Tuolloin Bukowskilla alkoi olla kokemuksia takanaan niin riittävästi että hän saattoi käyttää itsestään arvonimeä dirty old man, siivoton vanha mies. Vaiheeseen kuuluu myös tärkeä ihmissuhde, ja kirjassa rakkausrunojen osuus on näkyvä. Kenenkään ei tarvitse ottaa täydestä Bukowskin väitettä, että juopot, huorat ja pikkurikolliset ovat kuin niin sanotut kunnon kansalaiset. Mutta katujen pohjasakan seasta löytyy sellainen näkökulma, jossa hyvän elämän ulkoiset tunnukset menettävät merkityksensä. Bukowski esittää suurimman huolestuneisuutensa turtuneiden ihmisten puolesta, ovat he sitten köyhiä tai rikkaita. He tavoittelevat aineellista hyvää eivätkä ymmärrä edes hapuilla muuta. "He eivät kauhistu siitä etteivät he rakasta tai ettei heitä rakasteta", renttukirjailija säälittelee. Bukowskin elämäntapa asettuu järjestäytynyttä yhteiskuntaa vastaan. Laitapuolelta löytyy rajattoman vapauden filosofia: kun sinulla ei ole mitään, ei ole mitään menetettävääkään. Hänen mielestään luovat voimat ovat samoja, jotka saavat ihmisen ryyppäämään, raivoamaan, tappelemaan ja menettämään järkensä. Tällainen aito irrationaalisuus ja impulsiivisuus auttaa kirjailijaa näkemään niitä ällistyttäviä yhteyksiä, joihin perustuu hänen runojensa dramaattinen teho. Mutta mikä Bukowskissa lopulta kiehtoo niin paljon, että hänestä on kehittynyt kulttihahmo? Romanttinen taiteilijamyytti on vasta osaselitys. Omakohtaisella menetelmällään Bukowski koettaa selvittää arvoitusta, mikä kumma panee ihmisen ryömimään pohjia myöten ja katsomaan rumuutta silmästä silmään. Moni ei halua itse kulkea sitä tietä, vaan valitsee terveellisemmät tavat ja etsii vastausta runoista. (Tero Liukkonen, Helsingin Sanomat)