Kuvaus
Aleksis Kivi (1834-1872) julkaisi vain yhden runokokoelman, Kanervalan, vuonna 1866. Loput runot ilmestyivät lehdissä, näytelmissä ja muutamat jäivät julkaisematta mutta säästyivät käsikirjoituksina. Kiven runotuotanto on toisintoineen vain 60 runoa, mutta se on täyttä suomalaista mielensisintä: Sydämeni laulu, Onnelliset, Kaukametsä, Lintukoto, Keinu, Ikävyys, Härkä-Tuomo, Suomenmaa ja monet muut. Aivan oikein Kai Laitinen toteaa esipuheessaan, että Kiven ”runoista on esitetty enemmän ristiriitaisia, jopa vastakohtaisia arvioita kuin hänen koko muusta tuotannostaan”. Kivi loi runokielen, jolle ei juuri löytynyt jatkajia. Enin osa suomalaista lyriikkaa etsiytyi toisiin suuntiin, toisiin rytmeihin, toisiin sävyihin. Kiven runouden ehkä ensimmäinen oivaltava oli vasta J. A. Hollo, joka 1912 kirjoittamassaan esseessä toteaa hänen runoistaan, että ”elävä havainnollisuus… antaa niille erittäin mieltäkiinnittävän ja yksilöllisen leiman… Hänen runollista tuotantonsa muistellessa heti nousee mieleen lukuisa joukko kuvia, jotka lähtemättömästi ovat mieleen syöpyneet: kesäillan keinut, valkeat liinat, syksyillan hämärässä nuojuva halava, Hämeenmaitten kultaiset tiet ja Anianpellon meluisat markkinat.” Ja hän päättää esseensä sanomalla että Kiven runoissa on kuolematonta ”ennen muuta se harvinainen yhdistys neron kirkasta näkemistä ja neron syvää tuntemista, joka niiden jokaiseen säkeeseen on painanut oman lähtemättömän aatelisleimansa”.
